Vanhan loppu, uuden alku

Päiväsairaala loppui minun kohdaltani viime perjantaina. Nopeasti se neljä viikkoa tuolla kului. Kuitenkin. Lääkekokeilut tehtiin ja vastehan minulle tuli nopeasti.

Näin ollen sain viimeisenä päivänä tuolla lääkärin kanssa jutellessani diagnoosin F90.0, eli Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, tuttavallisemmin ADHD. Lievän, mutta kuitenkin. Sinänsähän siis tuo diagnoosi ei ollut minulle mikään yllätys, etenkään kun olen itse aavistellutkin minulla olevan jotain taustalla. Miten tästä eteenpäin tuon kanssa? No, näin alkuun tulen käymään Hallituskadun psykiatrialla ainakin lääkityksen tarkistuksessa/tarkkailussa ja tulen mitä varmemmin myös jonkinlaisessa vertaistuessa ja/tai yksilövalmennuksessa. Vaikka tosiaan diagnoosi ei itsessään ollutkaan yllätys ja olen siitä pikemminkin helpottunut (asioilla on nyt nimi!), on minusta ihan hyvä saada ulkopuolelta hieman tukea ainakin näin alkuun. Paluuta kouluun jatkamaan viimeiset opinnot ja sittemmin työelämään paluu ei minusta enää ole ihan niin pelottavaa, mitä se oli aiemmin. Nyt ehkä osaan jo heti informoida, mikä minulla on ja että se voi joissain asioissa olla minulle ehkä hidasteena, mutta tuskin esteenä. Näin ollen ennaltaehkäistään turhia yhteentörmäyksiä, ainakin toivon näin. Koska tyhmähän minä en ole ja jotkin asiat on tietystä loogisesta syystä minulle normaalia haasteellisempia. No niin. Olenko sitten katkera tai vihainen, ettei minulla ole diagnosoitu tätä aiemmin? No en tietenkään. Menneille kukaan meistä ei voi mitään, ainoastaan voimme tähän hetkeen ja tulevaan vaikuttaa. Totta kai olen miettinyt sitä, että mitä jos tuo olisi huomattu minulla aiemmin. Ja se, että olisiko muuttanut tai auttanut jotain? Jossittelu näin myöhemmin on aika turhaa. Ajattelen, että ehkä olisin saattanut hakata päätäni vähemmin seinään, kun jotkin asiat ei tunnu sujuvan ”täysin normaalisti”. Myös joiltain yhteentörmäyksiltä oltaisiin saatettu välttyä. Olisin ehkä syyttänyt itseäni joistain asioista hiukan vähemmin. Päädyn aina lopputulokseen: olisiko minusta tullut yhtä sitkeä ihminen, jolla on katse tulevaan? Ehkä ei. Olisinko tutustunut niin moneen mielenkiintoiseen persoonaan, joihin olen saanut tutustua? Ehkä en. Asioilla kun tosiaan tahtoo olla aina puolensa ja puolensa. Joten mennyttä en jaksa sen suuremmin surra. Pääasia, että tämä(kin) selvisi edes nyt.

Talvista juoksentelua olen myös jo ehtinyt kokeilemaan. Pääasiassa olen mennyt 5 km lenkkejä. Tänään sentäs päädyin kokeilemaan 8 km lenkkiä, sujui ihan ok. Olen huomannut, että ainakin toistaiseksi olen mennyt hieman hiljaisella tahdilla, mihin ehdin tottua ennen lunta ja liukkautta. En tiedä (vielä), onko se huono asia vai ei. Voi toki olla, että otan vähän turhan varovaisesti juoksemisen. Onhan toki minulla käytössä nastat lenkkareissa, otin goretex-pinnotteisille lenkkareilleni liukastumisenesteet käyttöön ja kokeillut niillä juoksemista. Ainakin vielä ovat toimineet, myöhemmin pääsen ehkä isommalla lumimäärällä myös kokeilemaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *