Aihearkisto: Valokuvaus

Kahden näytön tähden

Manasin viime kerralla sitä, kun en päässyt hakuyrityksestä huolimatta opiskelemaan opintojani loppuun. Tein silloin asiasta oikaisuvaatimuksen aluehallintovirastoon. No. Tällä viikolla sain vihdoin ja viimein sieltä postia takaisinkin. Ja tätä postia oli hyvinkin mielenkiintoista lukea. Eikä vain ja ainoastaan lakipykälä sitä ja tätä – kohtia.

Ensinnäkin, lapussa lukee mm. seuraavaa, koskien lähinnä minun (hyvinkin pitkälti ohimennyttä masennusta):

”Edellä mainituilla perusteilla oikaisuvaatimuksenalainen päätös on Tiina Jarvanteen osalta kumottava ja Tiina Jarvanteen opiskelijavalintaa koskeva asia palautettava Tampereen ####:lle uudelleen käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi. Tiina Jarvanteelle on järjestettävä tässä tarkoituksessa mahdollisuus osallistua soveltuvuuskokeeseen uudelleen, niin että siinä ei arvioida hänen terveydentilaansa liittyvää soveltuvuutta hakemaansa koulutukseen.”

Jo pelkästään tämä seikka oli iloista lukea. Mutta oli siinä muutakin jännää luettavaa. Lisäksihän koulu/testaajat valittivat mun olevan keskittymiskyvytön (viitaten ennen kaikkea mun ADHD:n, mikä oli tullut myös esille), johon aluehallintoviraston vastaus oli ollut:

”Hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että sairauden, vamman tai muun terveydentilanan liittyvät ongelmat on aina ensisijaisesti ratkaistava erilaisten opetusjärjestelyiden ja opiskelijahuoltopalveluiden sekä erityisopetuksen avulla. Opiskelijaksi ottamatta jättäminen sairauden, vamman tai muun terveydentilaan liittyvän seikan perusteella tilanteessa, jossa mainittua seikkaa ei objektiivisesti voida pitää opiskelun esteenä, on hallituksen esityksen perustelujen mukaan yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua syrjintää.”

Oli siellä lapussa kaikkea muutakin, mitä en ala tässä sen kummemmin ruotimaan. Mutta jotenkin, en tiedä. Hieman ärsyttää ja huvittaa tämä koko show tällä hetkellä. Eli odottelen taas jonkin aikaa lisää. Skeptisesti suhtaudun tosin mahdollisiin uusiin päätöksiin jne. Huhhuh. Toisaalta, päättää koulu nyt ns. ”mitä vain”, olen jo pelkästään siihen tyytyväinen, mitä aluehallintovirastolta vastattiin. Jo tämä on mulle voitto ja merkki siitä, etten aivan turhaan tehnyt oikaisuvaatimusta. En siis kuvitellut täysin omiani siitä, ettei tämä koko juttu voi mennä näin.

Ylipäänsä mä en tiedä, onko tämä tämmöinen kuinka normaalia? Vai onko tätä vain täällä Tampereella? Vaiko persoonaan liittyvä juttu? No joo, nyt menee ehkä jo salateorioitten puolelle.

Mä en oikeasti tiedä, onko tämä miten normaalikäytäntö. Mutta siis. Kerrataanpa kokonaiskuva. Koulut ja sairastumiset.

Lähdet opiskelemaan. Masennut keskivaikeasti, jonka lisäksi on ahdistuneisuutta. Tässä vaiheessa koulun näkökanta on se, että minun on irtisanouduttava. Perusteluina se, että valmistumiset katsotaan ”luokkakohtaisesti”, ko. ryhmä aloittaa ja päättää opinnot tiettyinä päivinä. Jos valmistu tänä aikana, irtisanoudu. Ja koska olotila oli mikä oli, ei siinä paljoa jaksanut väännellä vastaan tai kyseenalaistaa asioita. Kaksi näyttöä ja olisin valmistunut jääkööt myöhemmäksi ajankohdaksi.

Myöhemmin todetaan pohjalla oleva ADHD. Myöhemmin käyt lääkärillä ja omaa jatkoa ajatellen pyydät lisää sairauslomaa, jotta pääsisit kuntoutustuelle. Jotta sen turvin voisin esim. opiskella. Lääkärin näkökulma taas on se, etten tarvitse:
a) sairauslomaa enää ollenkaan ja
b) en tarvitse kuntoutusta.

Asia selvä. Ei sitten. Väkisin.

Jossain välissä alkuvuotta sattumalta menen ADHD vertaistukeen. Sitä kautta päädyn valokuvaus – ja lyhytelokuva – kursseille. Ja nyt elokuussa neuropsykiatriseen yksilövalmennukseen.

Koko tänä aikana lisäksi juoksen, uin, tapaan ihmisiä, teen käsitöitä… Kuin itse itseäni kuntoutan. Valmennuksineen, vertaistukineen, urheiluineen. Kaikkineen.

Tänä aikana on diagnosoitu lisäksi (lievä) lukihäiriö. Itsehän en yllättyisi lainkaan, vaikka minulta löytyisi muitakin oppismisvaikeuksia ja/tai erityisherkkyyttä.

Mutta takaisin koulutukseen.

Olen kysellyt aina ajoittain edellisestä koulusta koulutuspaikkaa. Koska lähtöni tiimoilla siitä muistutettiin, että voisin kysellä. Koska ainahan minulle paikka pitäisi löytyä. Niin kyselin. Ja aina tuloksella, että ”sori ei oo, kysy myöhemmin uudelleen”. Kysyn. Ei löydy. Lopulta saan tietää, ettei minulle tosiaankaan voida lupailla näin vain paikkaa. Minun pitää ottaa kuulemma toiseen vastaavaan oppilaitokseen yhteyttä asian tiimoilta, josko he ottaisivat minut opiskelijaksi. Sainpa oikein yhteystiedot tähän toiseen oppilaitokseen tietylle ihmiselle, johon kuulemma oltiinkin jo oltu yhteydessä asiasta. Tämän lisäksi olin ollut eri ihmiseen yhteydessä. Molemmilta tuli erilaiset vastaukset. Toinen pyysi virallisesti hakemaan ja toinen tekemään epävirallisen hakemuksen. Tein molemmat. Kerroin hyvinkin tarkasti aiemman ja nykyisen tilanteen. Molemmissa hakemuksissa. Epävirallisen hakemuksen jälkeen minua pyydettiin käymään. (Mutta eipä hän päätä yksin, oli vastaus haastattelussa. Ja asia ei olisi kai edes edennyt mihinkään, mutta onneksi olin kuulemma hakenut myös virallisesti.)

Tässä vaiheessa päästäänkin siihen, että tosiaan. Minun piti hakea virallisesti toiseen koulutuspaikkaan. Kahden näytön vuoksi. Hain ja pääsin pääsykokeisiin. Loput me jo tiedämmekin.

Ja kaikki kahden puuttuvan näytön vuoksi.

Se, onko tämä kaikki reilua? Tai normaalia? Muuallakin, kuin Tampereella? En tiedä. Tuskin reilua ainakaan. Se, onko muualla kuin Tampereella. En tiedä.

Tiedän tällä hetkellä vain sen, että elämme jännittäviä aikoja.

Minä täällä hei!

Tiedän, tiedän, tiedän… Viimeksi olen kirjoittanut blogia maaliskuussa. Oikeastaan mulla ei ole edes mitään oikeeta syytäkään, miksen oo kirjoittanut viime aikoina. Helppo vedota kiireisiin. Tietenkin. Mutta jospa nyt: elokuun ensimmäisenä viikonloppuna, takapihalla, vieressä viskiä ja hyttyssavua, vaikkei hyttysiä meillä oikeastaan edes ole. Olkoot edes savuisena tuoksuna tuossa vieressä.

Juoksu
Kävin huhtikuun lopulla hieman ekstemporee osallistumassa Pyynkikin juoksun 10 km reittiin. Ihan oikeastaan sen vuoksi, että oli menossa eurovaalit ja mulla (sekä muutamalla muulla) oli ehdokkaan kannatuspaita päällä. Itse juoksu meni… No, pääsin maaliin. Olin oikeastaan todella yllättynyt, miten tiukka paketti mulle tuo reitti oli. Mun vasta-alkajan kunnolle. Mäkineen. Olin todella rikki ja hajalla fyysisesti. Matkan aikana kävin läpi todella ääripäät tunnetilallolisesti. Ärsytti, tuntui hyvältä, vitutti, tuntui hyvältä, sattui, tuntui hyvältä, harmitti, tuntui hyvältä… Mutta pääsin maaliin. Seuraavat 1,5 päivää podin suunnatonta ahdistusta juoksemisesta ja kävin läpi kaiken mahdollisen: olisinko voinut tehdä jotain paremmin? Mihin olin pettynyt? Mikä oli mennyt hyvin?
Heinäkuussa kävin puolestaan Kotkan Meripäiväjuoksun 15 km reitin. Edellisellä viikolla olin käynyt juuri heittämässä n.14 km lenkin, joten tiesin matkan olevan sinällään mahdollinen päästä alusta loppuun. Oli kuuma päivä, yksi kuumimmista. Mulla jalat lakkasi toimimasta ensimmäisen kuuden km aikana totaalisesti. Toisen vesipisteen hollilla pari ensihoitajaa stoppasi mut hetkeksi ja käytiin hetkellinen keskusteli ja totaalinen nesteen juonti. Olin kahden vaiheilla: joko keskeytän siihen tai jatkan ainakin toistaiseksi kävellen. Päädyin jälkimmäiseen. Tosin kävelin lopulta loppumatkan maaliin. Olin taas rikki ja hajalla ja käynyt tunnemyrskyn. Olin maalissa lopulta, vaikkakin kävellen.
Syyskuussa on puolimaraton. Ihan just nyt en halua ajatella koko asiaa. Ja samalla tiedän, kuinka tässä tartteis treenailla.

Masennus
Nykyinen entinen terapia ja psykologi mulla päättyi toukokuun lopulla, kun psykologini ei jatkanut työsuhteessa. Eli olen ollut omillani lääkityksen kanssa. Ihan suhteellisen ok on mennyt. Pari hankalaa jaksoa mun mielestä mulla on keväällä/kesällä ollut. Yksi oli juurikin heinäkuussa. Tunsin olevani jollain lailla masentunut n. viikon ajan. Saapi sitten nähdä, kuinka olotilat tässä heittelee ja onko tarvetta kääntyä jossain piipahtaas. Pääosin kuitenkin olen voinut ihan mukavasti.

Politiikka
Olen hieman innostunut tämän harrastuksen parissa viime aikoina. Kesällä rupesin keräämään infoa ns. kaupunginosayhdistyksen perustamisesta. Tuli myös kyseltyä, kuinka ihmisillä ois kiinnostusta täällä Länsi-Tampereella Vihreään porukkaan. Nyt olemme siinä pisteessä, että yksi epävirallinen suunnittelukokous on pidetty ja syksyyn mennessä olisi tarkoitus saada rekisteröittää porukka ja pitää virallisempaa kokousta.

Opiskelu
Hain opintoihin, jotta saisin viime vuonna rästiin jääneet opinnot pois kuleksimasta. Mun piti oikein hakea virallisesti opintopaikkaa ja mennä pääsykokeisiin. Eri oppilaitokseen, missä olin ollut. Kun eivät kai olleet kauheen innostuneita ottaan mua takasin tms. Pääsin toiseen kouluun oikeen pääsykokeisiin, mutten tullut valituksi. Koska en ollut saanut riittävästi pisteitä tms. Ei sillä, etteivätkö olleet tienneet mun taustasta…. Kai mä olen nyt syksyllä hakees jokaiseen mahdolliseen, entiseen ja tuohon toiseen kouluun. Jos en kelpaa sittenkään, pitäkööt tunkkinsa. Tosin olen miettinyt myös aivan eri alaakin.

Pään hajoaminen
Sinänsä ei varmaan ala yllättää, että alkaa hiljalleen pää hajoomaan. Rehellisesti sanottuna alkaa tuntumaan siltä, etten mä kelpaa täällä mihinkään. Suurin osa elämästä työttömyyttä, työsuhteet (ne vähät) määräaikaisia, koulun keskeyttämistä, masennusta… Pakko toisaalta on ollut ruveta miettiin myös itte ittensä työllistämistä. Tai sitten mä vaan oon yhteiskunnan elättinä. Sen mä kyllä osaan. Voin mä tietenkin ottaa valokuvia ja tehdä tekotaiteellista roskaa. Ettei nyt pää hajoais liikaa.

Täällähän minä!

Oi voi, voi ja oi! Olen taas onnistunut todistamaan, kuinka en vain saa kirjoitettua tänne blogiin juuri ollenkaan. En tiedä sitten yhtään, mikä tässä on taas niin iso ongelma itselleni! No, paras siis edes nyt yrittää hieman korjailla tilannetta.

 

Viimeiset kaksi kuukautta tuntuu menneen hyvin nopeasti. Monen moista on ehtinyt olemaan ja tapahtumaan. Yritänkin nyt kirjoitella noin suurinpiirtein kaikista niistä, mitä tässä on ehtinyt olemaan:

 

Aloitetaanpa aiheesta nimeltä ADHD. Olin tosiaan vuoden alussa hetken ilman lääkitystä. Sen jälkeen olen pyrkinyt pääsääntöisesti päivittäin käyttämään lääkitystä. Olen vain tullut siihen tulokseen (vaikka vähän toivoisinkin lääkityksen tuplaamis – mahdollisuutta edes joiksikin päiviksi!), että se vaan saa tietyllä lailla oloni paremmaksi. Tarkoitan sillä lailla paremmaksi, ettei pääni tunnu tunkkaiselta, jossa ei vaan ajatukset kulje mihinkään suuntaan ja minulla on jatkuvasti toooodella levoton olotila. Lääkitys saa minut niin paljon rauhallisemmaksi. Tässä on siis vain pari esimerkkiä. Kuulostavat varmaan hyvin vähäpätöisiltä asioilta, mutta ne eivät ole niin. Kun on ADD/ADHD, tuntuu että elämä on haasteellisempaa ilman lääkitystä. Tietenkään se ei ”normaaliksi” tee tai paranna kaikkia asioita, mutta niin moneen asiaan se tuo helpotuksen.

 

Uudella lääkäri – sedällä tuli tammikuussa käytyä. Aikamoisen säätämisen se sai kylläkin aikaan. Ensinnäkin hän ei halunnut minun saavan huhtikuun puoleen väliin asti B – lausuntoa, perustellen sitä sillä, ettei hän ainakaan tiedä mitä siihen kirjoittaa… Koska koki minun olevan täysin parantuneen kaikesta mahdollisesta normaalikuntoon. Että mitäkö olen? Huhtikuun puoleen väliin asti tosiaan, jonka jälkeen olisin ollut kuntoutustuella. Ja kuntoutustuki olisi minusta ollut täysin perusteltua. Tästä tosiaan alkoikin sitten se rumba, että piti alkaa selvittelemään TE – toimiston ja KELA:n kanssa asioita, koulutuspaikkoja unohtamatta. Ensinnäkin KELA:n virkailija ”hieman” häkeltyi myöskin lääkärin mielipiteestä. Kyseessä ollut virkailija selvitti, millä minun olisi mahdollisuus jatkaa opintoja. Lopputulos: joko aiemmin olleella työmarkkinatuella (jos nyt muistan oikein…) TAI nimenomaan juurikin tuolla kuntoutustuella! Ja tämä tosiaan KELA:n versio. Lopputulos oli kuitenkin nyt se, että olen sopinut TE – toimiston kanssa asiat sinänsä valmiiksi, että kun palaudun aikanaan takaisin kouluun, pyydän koululta erääseen paperiin allekirjoituksen, jonka toimitan TE – toimistolle.

 

Tässä lääkäri – ärtymys – rytäkässä vaihdoin terveysasemaa samaan pisteeseen, jossa käyn psykologilla. Jotenkin tuntuu niin paljon helpommalta, että omat terveys – asiat ovat yhden saman katon alla. Äh, pitäisikin saada aikaan itse asiassa varailla lääkäriaikaa… Tuntuu, että on sen verran asioita, joita voisi hoidella.

 

Olotila. Niin. Pari päivää edellisen blogin olotilani ei henkisesti ollut todellakaan mikään hyvä. Myönnettäköön se nyt näin julkisesti. Totaalisen julkisesti. Olin siis palautumassa eräältä keikalta kotiin. Puhuin samaan aikaan mieheni kanssa puhelimessa, onneksi siis. Kesken puhelua minulle tuli semmoinen olo, että olisin voinut aivan hyvin alkaa kävelemään keskellä autotietä välittämättä enää mistään. Välittämättä siitä, mitä minulle käy. (Tästä en vielä puhelimessa sanonut.) Onneksi se olotila meni yhtä nopeasti ohitse, kuin oli tullutkin. Kotona kylläkin tästä olosta puhuin (kuin myös psykologilla, jonka kanssa tiivistettiinkin näkemistä tuon vuoksi!), olinkin kuulemma kuulostanut juuri silloin hieman oudolta puhelimessa. En siis yhtään itseltäni. Muutoin on pääsääntöisesti mennyt aiempaan ihan kohtuullisesti. Tällä viikolla on ollut jokunen alakulo – päivä. Kuitenkin.

 

Lenkillä olen edelleen käynyt. Olen myös uimassa ollut. Tällä viikolla peräti kaksi kertaa. Itse asiassa hankin tässä vähän aikaa sitten erityisuimakortin, vuodeksi. Mikäs siinä, kun minulla on oikeus semmoinen hankkia itselleni. Voisin käydä sillä vaikka joka päivä uimassa, jos siltä tuntuu.

 

Olen myöskin käynyt neljänä lauantaina ”Sateenkaariväen paritanssikurssilla”. Kaksi kertaa olisi vielä jäljellä. Olemme harjoitelleen valssia, cha cha cha:ta, foksia ja jiveä. Jäljellä on vielä tango ja rumba. Valssia lukuunottamatta muut lajit ovat täysin uusia minulle. Olen tykännyt kaikista, mutta tähän mennessä erityisesti cha cha cha:sta ja foksista. Jive tuntui todella haasteelliselta, mutta olisi se kyllä hienoa saada kunnolla toimimaan. No, tangoa ja rumbaa vielä odotellessa! Samalla olen huomannut, että ylipäänsä tuo same-sex tanssiminen voisi olla todella mielenkiintoista! Mutta en mene nyt vielä takuuseen, että sitä tulisi jatkettua…

 

Alkuvuodesta olen ruvennut käymään myös ADHD – vertaistuessa, jonka tapaamiset meillä on ollut joka toinen viikko. Porukassamme on niin ADHD -, kuin ADD – diagnoosin omaavia. Kuin heitä, joilla ei ole edes virallista diagnoosia. On ollut todella hienoa päästä tähän porukkaan mukaan! Kyllä se tietynlainen hengenheimolaisuus on iso juttu!

 

Olen käynyt näiden lisäksi myös kerran viikossa olevassa valokuvaus – porukassa. Vetäjämme on itse valokuvaaja ja opettaa ja neuvoo uusia tekniikoita jne jne. Kesään asti kestää tuokin juttu. Mielenkiintoista!

 

On ollut sinänsä hyvä huomata, että olen omaehtoisesti jaksanut ja innostunut aloittelemaan asioita ja uusiakin harrastuksia. Kyllä se toisaalta kertoo osaltaan paranemis – prosessista. Vuosi sittenhän oloni oli aivan toinen kiinnostusten ja jaksamisten saralta. Samaa sanoi myös psykologini viimeksi.

 

Täytyy harkita, josko alkaisin myös tänne blogiin laittelemaan ottamiani kuvia. Täytyy varmaan hieman miettiä ja suunnitella, kuinka tämän tosiaan vaan teen!