Aihearkisto: Puolimaraton

Minä täällä hei!

Tiedän, tiedän, tiedän… Viimeksi olen kirjoittanut blogia maaliskuussa. Oikeastaan mulla ei ole edes mitään oikeeta syytäkään, miksen oo kirjoittanut viime aikoina. Helppo vedota kiireisiin. Tietenkin. Mutta jospa nyt: elokuun ensimmäisenä viikonloppuna, takapihalla, vieressä viskiä ja hyttyssavua, vaikkei hyttysiä meillä oikeastaan edes ole. Olkoot edes savuisena tuoksuna tuossa vieressä.

Juoksu
Kävin huhtikuun lopulla hieman ekstemporee osallistumassa Pyynkikin juoksun 10 km reittiin. Ihan oikeastaan sen vuoksi, että oli menossa eurovaalit ja mulla (sekä muutamalla muulla) oli ehdokkaan kannatuspaita päällä. Itse juoksu meni… No, pääsin maaliin. Olin oikeastaan todella yllättynyt, miten tiukka paketti mulle tuo reitti oli. Mun vasta-alkajan kunnolle. Mäkineen. Olin todella rikki ja hajalla fyysisesti. Matkan aikana kävin läpi todella ääripäät tunnetilallolisesti. Ärsytti, tuntui hyvältä, vitutti, tuntui hyvältä, sattui, tuntui hyvältä, harmitti, tuntui hyvältä… Mutta pääsin maaliin. Seuraavat 1,5 päivää podin suunnatonta ahdistusta juoksemisesta ja kävin läpi kaiken mahdollisen: olisinko voinut tehdä jotain paremmin? Mihin olin pettynyt? Mikä oli mennyt hyvin?
Heinäkuussa kävin puolestaan Kotkan Meripäiväjuoksun 15 km reitin. Edellisellä viikolla olin käynyt juuri heittämässä n.14 km lenkin, joten tiesin matkan olevan sinällään mahdollinen päästä alusta loppuun. Oli kuuma päivä, yksi kuumimmista. Mulla jalat lakkasi toimimasta ensimmäisen kuuden km aikana totaalisesti. Toisen vesipisteen hollilla pari ensihoitajaa stoppasi mut hetkeksi ja käytiin hetkellinen keskusteli ja totaalinen nesteen juonti. Olin kahden vaiheilla: joko keskeytän siihen tai jatkan ainakin toistaiseksi kävellen. Päädyin jälkimmäiseen. Tosin kävelin lopulta loppumatkan maaliin. Olin taas rikki ja hajalla ja käynyt tunnemyrskyn. Olin maalissa lopulta, vaikkakin kävellen.
Syyskuussa on puolimaraton. Ihan just nyt en halua ajatella koko asiaa. Ja samalla tiedän, kuinka tässä tartteis treenailla.

Masennus
Nykyinen entinen terapia ja psykologi mulla päättyi toukokuun lopulla, kun psykologini ei jatkanut työsuhteessa. Eli olen ollut omillani lääkityksen kanssa. Ihan suhteellisen ok on mennyt. Pari hankalaa jaksoa mun mielestä mulla on keväällä/kesällä ollut. Yksi oli juurikin heinäkuussa. Tunsin olevani jollain lailla masentunut n. viikon ajan. Saapi sitten nähdä, kuinka olotilat tässä heittelee ja onko tarvetta kääntyä jossain piipahtaas. Pääosin kuitenkin olen voinut ihan mukavasti.

Politiikka
Olen hieman innostunut tämän harrastuksen parissa viime aikoina. Kesällä rupesin keräämään infoa ns. kaupunginosayhdistyksen perustamisesta. Tuli myös kyseltyä, kuinka ihmisillä ois kiinnostusta täällä Länsi-Tampereella Vihreään porukkaan. Nyt olemme siinä pisteessä, että yksi epävirallinen suunnittelukokous on pidetty ja syksyyn mennessä olisi tarkoitus saada rekisteröittää porukka ja pitää virallisempaa kokousta.

Opiskelu
Hain opintoihin, jotta saisin viime vuonna rästiin jääneet opinnot pois kuleksimasta. Mun piti oikein hakea virallisesti opintopaikkaa ja mennä pääsykokeisiin. Eri oppilaitokseen, missä olin ollut. Kun eivät kai olleet kauheen innostuneita ottaan mua takasin tms. Pääsin toiseen kouluun oikeen pääsykokeisiin, mutten tullut valituksi. Koska en ollut saanut riittävästi pisteitä tms. Ei sillä, etteivätkö olleet tienneet mun taustasta…. Kai mä olen nyt syksyllä hakees jokaiseen mahdolliseen, entiseen ja tuohon toiseen kouluun. Jos en kelpaa sittenkään, pitäkööt tunkkinsa. Tosin olen miettinyt myös aivan eri alaakin.

Pään hajoaminen
Sinänsä ei varmaan ala yllättää, että alkaa hiljalleen pää hajoomaan. Rehellisesti sanottuna alkaa tuntumaan siltä, etten mä kelpaa täällä mihinkään. Suurin osa elämästä työttömyyttä, työsuhteet (ne vähät) määräaikaisia, koulun keskeyttämistä, masennusta… Pakko toisaalta on ollut ruveta miettiin myös itte ittensä työllistämistä. Tai sitten mä vaan oon yhteiskunnan elättinä. Sen mä kyllä osaan. Voin mä tietenkin ottaa valokuvia ja tehdä tekotaiteellista roskaa. Ettei nyt pää hajoais liikaa.

Täällähän minä!

Oi voi, voi ja oi! Olen taas onnistunut todistamaan, kuinka en vain saa kirjoitettua tänne blogiin juuri ollenkaan. En tiedä sitten yhtään, mikä tässä on taas niin iso ongelma itselleni! No, paras siis edes nyt yrittää hieman korjailla tilannetta.

 

Viimeiset kaksi kuukautta tuntuu menneen hyvin nopeasti. Monen moista on ehtinyt olemaan ja tapahtumaan. Yritänkin nyt kirjoitella noin suurinpiirtein kaikista niistä, mitä tässä on ehtinyt olemaan:

 

Aloitetaanpa aiheesta nimeltä ADHD. Olin tosiaan vuoden alussa hetken ilman lääkitystä. Sen jälkeen olen pyrkinyt pääsääntöisesti päivittäin käyttämään lääkitystä. Olen vain tullut siihen tulokseen (vaikka vähän toivoisinkin lääkityksen tuplaamis – mahdollisuutta edes joiksikin päiviksi!), että se vaan saa tietyllä lailla oloni paremmaksi. Tarkoitan sillä lailla paremmaksi, ettei pääni tunnu tunkkaiselta, jossa ei vaan ajatukset kulje mihinkään suuntaan ja minulla on jatkuvasti toooodella levoton olotila. Lääkitys saa minut niin paljon rauhallisemmaksi. Tässä on siis vain pari esimerkkiä. Kuulostavat varmaan hyvin vähäpätöisiltä asioilta, mutta ne eivät ole niin. Kun on ADD/ADHD, tuntuu että elämä on haasteellisempaa ilman lääkitystä. Tietenkään se ei ”normaaliksi” tee tai paranna kaikkia asioita, mutta niin moneen asiaan se tuo helpotuksen.

 

Uudella lääkäri – sedällä tuli tammikuussa käytyä. Aikamoisen säätämisen se sai kylläkin aikaan. Ensinnäkin hän ei halunnut minun saavan huhtikuun puoleen väliin asti B – lausuntoa, perustellen sitä sillä, ettei hän ainakaan tiedä mitä siihen kirjoittaa… Koska koki minun olevan täysin parantuneen kaikesta mahdollisesta normaalikuntoon. Että mitäkö olen? Huhtikuun puoleen väliin asti tosiaan, jonka jälkeen olisin ollut kuntoutustuella. Ja kuntoutustuki olisi minusta ollut täysin perusteltua. Tästä tosiaan alkoikin sitten se rumba, että piti alkaa selvittelemään TE – toimiston ja KELA:n kanssa asioita, koulutuspaikkoja unohtamatta. Ensinnäkin KELA:n virkailija ”hieman” häkeltyi myöskin lääkärin mielipiteestä. Kyseessä ollut virkailija selvitti, millä minun olisi mahdollisuus jatkaa opintoja. Lopputulos: joko aiemmin olleella työmarkkinatuella (jos nyt muistan oikein…) TAI nimenomaan juurikin tuolla kuntoutustuella! Ja tämä tosiaan KELA:n versio. Lopputulos oli kuitenkin nyt se, että olen sopinut TE – toimiston kanssa asiat sinänsä valmiiksi, että kun palaudun aikanaan takaisin kouluun, pyydän koululta erääseen paperiin allekirjoituksen, jonka toimitan TE – toimistolle.

 

Tässä lääkäri – ärtymys – rytäkässä vaihdoin terveysasemaa samaan pisteeseen, jossa käyn psykologilla. Jotenkin tuntuu niin paljon helpommalta, että omat terveys – asiat ovat yhden saman katon alla. Äh, pitäisikin saada aikaan itse asiassa varailla lääkäriaikaa… Tuntuu, että on sen verran asioita, joita voisi hoidella.

 

Olotila. Niin. Pari päivää edellisen blogin olotilani ei henkisesti ollut todellakaan mikään hyvä. Myönnettäköön se nyt näin julkisesti. Totaalisen julkisesti. Olin siis palautumassa eräältä keikalta kotiin. Puhuin samaan aikaan mieheni kanssa puhelimessa, onneksi siis. Kesken puhelua minulle tuli semmoinen olo, että olisin voinut aivan hyvin alkaa kävelemään keskellä autotietä välittämättä enää mistään. Välittämättä siitä, mitä minulle käy. (Tästä en vielä puhelimessa sanonut.) Onneksi se olotila meni yhtä nopeasti ohitse, kuin oli tullutkin. Kotona kylläkin tästä olosta puhuin (kuin myös psykologilla, jonka kanssa tiivistettiinkin näkemistä tuon vuoksi!), olinkin kuulemma kuulostanut juuri silloin hieman oudolta puhelimessa. En siis yhtään itseltäni. Muutoin on pääsääntöisesti mennyt aiempaan ihan kohtuullisesti. Tällä viikolla on ollut jokunen alakulo – päivä. Kuitenkin.

 

Lenkillä olen edelleen käynyt. Olen myös uimassa ollut. Tällä viikolla peräti kaksi kertaa. Itse asiassa hankin tässä vähän aikaa sitten erityisuimakortin, vuodeksi. Mikäs siinä, kun minulla on oikeus semmoinen hankkia itselleni. Voisin käydä sillä vaikka joka päivä uimassa, jos siltä tuntuu.

 

Olen myöskin käynyt neljänä lauantaina ”Sateenkaariväen paritanssikurssilla”. Kaksi kertaa olisi vielä jäljellä. Olemme harjoitelleen valssia, cha cha cha:ta, foksia ja jiveä. Jäljellä on vielä tango ja rumba. Valssia lukuunottamatta muut lajit ovat täysin uusia minulle. Olen tykännyt kaikista, mutta tähän mennessä erityisesti cha cha cha:sta ja foksista. Jive tuntui todella haasteelliselta, mutta olisi se kyllä hienoa saada kunnolla toimimaan. No, tangoa ja rumbaa vielä odotellessa! Samalla olen huomannut, että ylipäänsä tuo same-sex tanssiminen voisi olla todella mielenkiintoista! Mutta en mene nyt vielä takuuseen, että sitä tulisi jatkettua…

 

Alkuvuodesta olen ruvennut käymään myös ADHD – vertaistuessa, jonka tapaamiset meillä on ollut joka toinen viikko. Porukassamme on niin ADHD -, kuin ADD – diagnoosin omaavia. Kuin heitä, joilla ei ole edes virallista diagnoosia. On ollut todella hienoa päästä tähän porukkaan mukaan! Kyllä se tietynlainen hengenheimolaisuus on iso juttu!

 

Olen käynyt näiden lisäksi myös kerran viikossa olevassa valokuvaus – porukassa. Vetäjämme on itse valokuvaaja ja opettaa ja neuvoo uusia tekniikoita jne jne. Kesään asti kestää tuokin juttu. Mielenkiintoista!

 

On ollut sinänsä hyvä huomata, että olen omaehtoisesti jaksanut ja innostunut aloittelemaan asioita ja uusiakin harrastuksia. Kyllä se toisaalta kertoo osaltaan paranemis – prosessista. Vuosi sittenhän oloni oli aivan toinen kiinnostusten ja jaksamisten saralta. Samaa sanoi myös psykologini viimeksi.

 

Täytyy harkita, josko alkaisin myös tänne blogiin laittelemaan ottamiani kuvia. Täytyy varmaan hieman miettiä ja suunnitella, kuinka tämän tosiaan vaan teen!

Musiikkia, uintia, juoksua

Jospa sitä yrittäisi jotain näin joulukuun iloksi rustailla. Niin todella, joulukuu. Eikä ole enää montaakaan viikkoa itse jouluun ja jouluaattoon. Äh. Lapsena joulu oli ihan ok, vaikken liiemmin välittänyt jouluruoasta saatikka joulukirkosta. Nyt näin aikuisempana en ole oikein välittänyt koko joulusta, se enemmänkin ahdistaa minua kuin mitään muuta. Jouluruoka on edelleen hieman mälsää, kirkkoon en todellakaan mene, en nauti joululauluista, en tarvitsisi lahjoja… En näe oikeastaan mitään juhlittavaa koko joulussa. Tänä(kin) vuonna ajattelin olla menemättä sukuloimaan jouluna. Jospa olisi vain kotona, tekemättä juuri mitään sen kummempaa. No, se siitä.

Pidin tässä juoksemisesta muutaman päivän ”vapaata”. Toissapäivänä kävin pitkästä aikaa uimahallissa vesijuoksemassa ja uimassa. Tänään taas oli ihan juoksemisen vuoro. Ajattelin, jospa lumien sulamiseen asti yrittäisi käydä sekä uimassa, että uimassa. Ja hei, tulin viime viikolla ilmottautuneeksi ensi vuoden Tampereen Puolimaratoniin (14.9.2014)! Tarkoittanee ilmeisesti sitä, että treenausta on jollain lailla pakko tehdä. Huhhuh!

Mitähän tässä olotilasta osaisin sanoa? Jotenkin tuntuu, että viime päivinä olen tuntenut itseni jälleen hieman alavireiseksi ja innottomaksi. Ihmisiä on ihan kiva nähdä kylläkin. Kuitenkin. Jotenkin tuntuu, etten osaa oikein mitään järkevää sanoa edes olotilastani. Lähinnä vain sen, että olotila todellakin tuntuu hieman alavireiseltä ja innottomalta.

Viime viikolla tulin hankkineeksi kolmelle keikalle (ovat kaikki ensi vuonna) liput vuorokauden sisään! Kaikki ovat täällä Tampereella. Ensin on tammikuussa WÖYH!, jonka keikalla kävinkin jo tänä vuonna toukokuussa. Heti seuraavana päivänä tästä (!) on Jarkko Martikaisen keikka. Jarkon keikalla en olekaan käynyt pitkään aikaan. Ja viimeksi kun edes olin, samana iltana oli myös mm. Kauko Röyhkän keikka. Kivaa siis käydä nyt ihan Jarkon omalla keikalla. Maaliskuussa menen Stam1na:n keikalle. Sitä en olekaan ikinä nähnyt livenä ja innostuinkin ko. bändistä oikeastaan vasta tänä vuonna. Keikkalippujen hankinnan jälkeen tajusinkin aika hauskan kuvion, mikä syntyy kolmikosta WÖYH!, Jarkko Martikainen ja Stam1na = WÖYH!:ssä ovat veljeksi Antti ja Jussi Hyyrynen → Jussi on ollut aikanaan YUP:ssa, jonka solistina taas oli Jarkko Martikainen. Ja taas Antti puolestaan on solistina Stam1na:ssa =)! Jotenkin sairaalla tavalla hauska yhdistelmä minusta =)

Vanhan loppu, uuden alku

Päiväsairaala loppui minun kohdaltani viime perjantaina. Nopeasti se neljä viikkoa tuolla kului. Kuitenkin. Lääkekokeilut tehtiin ja vastehan minulle tuli nopeasti.

Näin ollen sain viimeisenä päivänä tuolla lääkärin kanssa jutellessani diagnoosin F90.0, eli Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, tuttavallisemmin ADHD. Lievän, mutta kuitenkin. Sinänsähän siis tuo diagnoosi ei ollut minulle mikään yllätys, etenkään kun olen itse aavistellutkin minulla olevan jotain taustalla. Miten tästä eteenpäin tuon kanssa? No, näin alkuun tulen käymään Hallituskadun psykiatrialla ainakin lääkityksen tarkistuksessa/tarkkailussa ja tulen mitä varmemmin myös jonkinlaisessa vertaistuessa ja/tai yksilövalmennuksessa. Vaikka tosiaan diagnoosi ei itsessään ollutkaan yllätys ja olen siitä pikemminkin helpottunut (asioilla on nyt nimi!), on minusta ihan hyvä saada ulkopuolelta hieman tukea ainakin näin alkuun. Paluuta kouluun jatkamaan viimeiset opinnot ja sittemmin työelämään paluu ei minusta enää ole ihan niin pelottavaa, mitä se oli aiemmin. Nyt ehkä osaan jo heti informoida, mikä minulla on ja että se voi joissain asioissa olla minulle ehkä hidasteena, mutta tuskin esteenä. Näin ollen ennaltaehkäistään turhia yhteentörmäyksiä, ainakin toivon näin. Koska tyhmähän minä en ole ja jotkin asiat on tietystä loogisesta syystä minulle normaalia haasteellisempia. No niin. Olenko sitten katkera tai vihainen, ettei minulla ole diagnosoitu tätä aiemmin? No en tietenkään. Menneille kukaan meistä ei voi mitään, ainoastaan voimme tähän hetkeen ja tulevaan vaikuttaa. Totta kai olen miettinyt sitä, että mitä jos tuo olisi huomattu minulla aiemmin. Ja se, että olisiko muuttanut tai auttanut jotain? Jossittelu näin myöhemmin on aika turhaa. Ajattelen, että ehkä olisin saattanut hakata päätäni vähemmin seinään, kun jotkin asiat ei tunnu sujuvan ”täysin normaalisti”. Myös joiltain yhteentörmäyksiltä oltaisiin saatettu välttyä. Olisin ehkä syyttänyt itseäni joistain asioista hiukan vähemmin. Päädyn aina lopputulokseen: olisiko minusta tullut yhtä sitkeä ihminen, jolla on katse tulevaan? Ehkä ei. Olisinko tutustunut niin moneen mielenkiintoiseen persoonaan, joihin olen saanut tutustua? Ehkä en. Asioilla kun tosiaan tahtoo olla aina puolensa ja puolensa. Joten mennyttä en jaksa sen suuremmin surra. Pääasia, että tämä(kin) selvisi edes nyt.

Talvista juoksentelua olen myös jo ehtinyt kokeilemaan. Pääasiassa olen mennyt 5 km lenkkejä. Tänään sentäs päädyin kokeilemaan 8 km lenkkiä, sujui ihan ok. Olen huomannut, että ainakin toistaiseksi olen mennyt hieman hiljaisella tahdilla, mihin ehdin tottua ennen lunta ja liukkautta. En tiedä (vielä), onko se huono asia vai ei. Voi toki olla, että otan vähän turhan varovaisesti juoksemisen. Onhan toki minulla käytössä nastat lenkkareissa, otin goretex-pinnotteisille lenkkareilleni liukastumisenesteet käyttöön ja kokeillut niillä juoksemista. Ainakin vielä ovat toimineet, myöhemmin pääsen ehkä isommalla lumimäärällä myös kokeilemaan!

Teatteria juosten tms

Taas on päivä jos toinenkin sitten edellisen kirjoittelun.

Varmaan ketään ei yllätä, että olen käynyt juoksemassa. Nyt kolmena edellisenä kertana olen tietoisesti yrittänyt nostaa nopeuttani ja siinä jopa onnistunutkin. Jos ei muuten, niin vähintään 0,5 km/h.

Paria teatteri – esitystä on tullut käytyä katsomassa, molemmat olivat Tampereen Työväen Teatterissa. Ensin olin katsomassa PRINSESSA – muksikaalin ja toisena KULKURI – esityksen. En tietenkään samana viikonloppuna, vaan oli näiden välillä 2 viikkoa välissä. Ihan viihdyttäviä olivat molemmat. Toisaalta, mitään hurjia ennakko – odotuksia en ollut ottanut.

Olen myös parit keikkaliput hankkinut tänne Tampereelle. Ensin menen katsomaan pe 4.10. Herra Ylppöä & Ihmisiä ja pe 11.10. Viikatetta. Ylpön olen parikin kertaa nähnyt ja Viikatteen kerran. Mutta oikeastaan vasta nyt olen Viikatteen ”löytänyt”.

Sitten vielä omasta olotilastani. Viimeiset viikot ovat tuntuneet hyvinkin tasaisen harmaalta. Koen sen jotenkin olevan sekä hyvä, että huono. Huono siinä mielessä, että oikein iloja ei jaksa tuntea mistään. Mutta toisaalta tosiaan hyvä, ennemmin tasaista kuin negatiiviset ajatukset jne. Enkä mä toisaalta jaksa uskoa, että tää nyt olisikaan mikään loppulinen olotila elämässäni.

Viime viikolla minulla oli samana päivänä sekä lääkäri, että psykologi. Olihan se väsyttävä päivä, mutta olipahan molemmat ns. pois jaloista taas ;). No, molemmissa paikoissa juttelin oppimisongelma – testiin mahdollisesta pääsystä. Psykologin kanssa olin itse asiassa jo aiemmin keskustellut ja tässä välissä hän oli heidän neuropsykologin kanssa jutellutkin alustavasti. No, ensin minulla oli ollut lääkäriin aika. Hän meinasin, että testaus voi olla ok jos minusta siltä tuntuu. Hän ei vain ehkä vielä pistäisi minulle lähetettä, koska epäilee tulosten vääristyvän aivan liikaa jos ne tehtäisiin nyt. (Muuta sen ihmeempää normaalista tuolla käymisestä jutelleet.) No, sitten olin psykologin luona. He olivat taas neuropsykologin kanssa jutelleet, eivätkä näkisi mitään ongelmia tehdä se testi jo nyt. Tarvitsisin vain sen lähetteen neuropsykologille lääkäriltä. Siispä psykologini kysyi, josko hän saisi ottaa yhteyttä lääkäriini ja jutella suoraan hänen kanssaan. Tokihan tämä järjestely minulle käy. Sitä siis jännityksellä odottaen, mikä on lopputulos…

Hattivattia

Tiedän, tiedän… Edellisestä kirjoituksestani tänne on todellakin aikaa. Olisiko n. kuukauden verran? Todennäköisesti.

Hölkkäämistä olen edelleen jatkanut. Matkani ovat vakiintuneet n.5-8 km välille. Ajoittain hölkkä vain kulkee itsestään, sitten ei niin ollenkaan ja sitten on vähän siltä väliltä. Tänään heitin n.8,5 km pätkän ja se meni… Noh, siltä väliltä. Kyllä sitä silti hieman itseään ruoskii, jos meinaa aivan kevyesti mennä. Vaikka kai sen pitäisi olla pääasia, että edes yrittää. Edelleen itseäni häiritsee todella paljon oma hitauteni. Tuntuu, etten saa ollenkaan vauhtia lisää =(

Mieli taas vaihtelee. On päiviä, jolloin kaikki tuntuu olevan ihan ok. Seuraavat päivät taas kun voi olla niiin täyttä mustaa, että ei tosikaan. Nyt viimeiset pari päivää olo ollut hieman harmaa. Vaikka ei ihan niin kaaottinen olo, muttei mikään aurinkoinenkaan. Oikeastaan mä olen viimeiset kolme viikkoa odottanut aina seuraavaa psykologi – aikaani todella paljon. Siitäkin huolimatta, että eräskin kerta en aikani lopulla kyennyt kuin itkemään pahaa oloani. Mikä on toisaalta saavutus, sillä pitkän aikaan en ollut kyennyt edes itkemään vaikka mieli olisikin tehnyt. Pakko todeta se, että psykologini on aivan mahtava! Hänen luonanán koen pystyneeni puhumaan ihan oikeasti asioista niiden oikeilla nimillä ja olen saanut/voinut näyttää kaikki olotilat: hymystä itkuun, sekä niin ärtyneisyyttä kuin raivoa. Myönnän myös odottavani jo seuraavaa lääkäri – aikaanikin, jonne on vielä n.1,5 viikkoa. Kerran olemme hänen kanssaan tässä välissä puhuneet puhelimessa, kun uusin B – lausuntoani. Se kirjoitettiin samantien vuoden loppuun toistaiseksi – olevaksi. Mutta kaippa sen voi perua, jos satun kouluun menemään… Ja kyllä, minusta tuntuu että minulla on käynyt hyvä tuuri myös lääkärin kanssa!

Kuukauteen on toki mahtunut muutakin. Olen paljon (siis oikeasti paljon!) kutonut: on tullut tehtyä niin pipoja, kuin myös villasukkia. Sitten neulomisen lisäksi miekkosen työt ovat alkaneet. Tämän lisäksi hän päätyi allekirjoittamaan työnohessa tehtävää oppisopimuskoulutusta, joka alkaa jo tässä kuussa. Hänestä valmistunee n. parissa vuodessa datanomi. Eikä suinkaan tässä ole ihan kaikki: viikko sitten suunnilleen minulle ilmestyi oikeaan olkavarteen Hattivatti – tautointi. Olihan minulla visio kuvasta ja paikasta ollut jo jonkin aikaa, mutten ollut saanut aikaan varailla aikaa. Kunnes viime viikolla kävelin yhden liikkeen ohi ja astuin sisään kysyäkseni aikaa. Aika järjestyi heti ja lopulta siis astuin ulos liikkeestä uuden kuvan kanssa! Ihan hyvin tuo on jo parantunut viikon sisällä. Hyvä niin. Alkoi kyllä houkuttaa samantien vielä kolmannen kuvan hakkauttaminen. Se olisi Nuuskamuikkunen etupuolelleni. Mutta ehkäpä en ihan samalla sekunnilla ole sitä vielä itselleni hankkimassa! Ja joo, kahdelle keikallekin ensi kuun alkuun olen hankkinut itselleni liput tänne Tampereelle!

Juoksua, juoksua!

Viimeksi kerroinkin siitä, että aion ensi vuonna juosta puolimaratonin (21,0975 km), ainakin toivottavasti. Tänään kävin heittämässä neljännet lenkit. Jokaisella kerralla matkaa on ollut n. 5 km verran. Jotain pientä kehitystä olen ollut huomaavinani jo nyt: jos ensimmäisellä kerralla hölköttelin 3 biisin verran (ja nekään eivät olleet edes putkeen), niin nyt meninkin jo 8 biisiä putkeen (joka matkana tarkoitti minulla n. 3 – 3,5 km)! Sinänsä en valita! Kyllä se tästä, kyllä se tästä… kun vaan malttaisi sen aina muistaa!

Heinä-elokuun vaihteessa olimme vaihteeksi junalla reissussa. Nyt olimme kaverimme luona Joensuussa. Reissu meni ihan mukavasti ja kaveriakin oli kiva nähdä taas pitkästä aikaa. Junalla matkat meni ihan mukavasti. Vaikkakin takaisin tullessa jo Joensuussa junamme oli myöhässä. Lisäksi suhteellisen pian meille selvisi, että joutuisimme vaihtamaan Parikkalassa bussiin ja mennä sillä Lappeenrantaan asti. Lappeenrannasta taas pääsisimme jatkamaan matkaa junalla. Hetken aikaa ärsytti, että ehdimmekö Helsingissä vaihtamaan Tampereen junaan ollenkaan varatulla vuorolla ja häseltää junalippujen kanssa. Mutta sitten ajattelin, ettei tilanteelle vaan voi mitään ja ennen puoltayötä lähtisi vielä pari-kolme junaa Tampereelle, joten eiköhän me johonkin niistä ehdittäisi. No, lopulta me ehdimme kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan lähteneeseen junaan.

Hammastarkastuksessakin on tullut käytyä. Reikiä oli taas täysi nolla. Muutenkin ok. Mutta niin kuin ajattelin: viimeinen viisaudenhammas tullaan poistamaan. Tuo alkoi taas häiritsemään ja pääsin aika nopeasti peruutusajalla tarkastukseen. Tämän kuukauden aikana käyn vielä kuvauttamassa hammasrivistöni ja odottelen tietoa, milloin tuo viimeinen viisuri tullaan ottamaan pois. Sinänsä en edes sitä operaatiota pelkää, vaikka tiedän ettei tuon ottaminen tule olemaan mitä todennäköisemmin helppoa. Minulla on jäljellä siis oikealla puolella alhaalla tuo viimeinen ja aikanaan vasemman puolen alhaalla viisurin poisto oli todella hankalaa, No, sen näkee sitten millainen projekti tuo on…

Mielialani? Jossain vaiheessa edellisestä kirjoituksestani piristyin hieman. Tosin nyt taas jokusen päivän ajan olen ollut hieman alavireinen. Mikä taas on sinänsä hassua, että olen edelleen saanut tehtyä asioita ja nähtyä ihmisiä. Jotenkin semmoinen olo, etten juuri nyt osaa ja/tai halua sen tarkemmin alkaa ajattelemaan asiaa sen tarkemmin.

Veeeerrrrrta!

Viime lauantaina (20.7.) kävimme päiväreissulla Tallinnassa yhdessä vanhempieni ja heidän kaverien kanssa. Matka taittui Haminasta Helsinkiin ja takaisin yhteiskuljetuksella, bussilla (joka sisältyi matkan hintaan. Ihan hirveästi emme sieltä tuoneet: Tallinnasta 6 kpl laseja (joita olimme jo n.5 vuotta sitten katselleet!) ja laivalta laatikoliset siideriä, lonkeroa ja tonkka viiniä. Sekä parisen pussia namuja. Siinähän se sunnilleen olikin. Päivä oli aurinkoinen ja meni ihan sujuvasti. Tosin takaisin tullessa kieltämättä tunsin myötähäpeää muutamasta kanssamatkustajasta, jotka örisivät ja lauloivat humalassa. Pari kertaa teki mieli hieman ärähtää…. Tämmöisenkö kuvan haluamme antaa itsestämme? Niin, kännissä ole ääliö – sitähän eräässä mainoksessakin sanottiin. Täytyy kyllä heti sanoa, etten ihan ole täysin absolutismin kannalla ja tottahan toki alkoholia saa siis nauttia. Ikävä kyllä se ei kaikille sovi. Ja olisihan se mukavaa, että humalasta huolimatta voitaisiin edes yrittää ottaa muita ihmisiä huomioon… Mutta joo, se siitä!

Viime viikolla sain eräänä iltana (tai no, yötähän se jo oli…) vallattoman idean: pyrin tavalla tai toisella suorittamaan puolimaratonin vuonna 2014! Aerobista kuntoa mulla ei ole juuri nimeksikään, joten tavoite kuulostaa aika jännältä juuri nyt. Hetkellisen tuumin maratoniakin, mutta vain parin sekunnin ajan. Puolikas tuntuu tässä vaiheessa ihan fiksulta. Tottahan toki tämä tarvitsee työtä, eli harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Mutta sitten se sen vaatii. Eilen kävinkin jo ensimmäisellä lenkillä. Lenkkini pituus oli 5 km, jona aikana juoksin/hölkkäsin ”huimat” 3 biisin verran. Mutta tästä se lähtee! Lenkki kerrallaan! Ja kunhan muistan vain aloitella rauhassa…

Tällä viikolla mulla oli myös lääkärillä kontrolliaikaa lääkityksestä. Eipä siellä mitään ihmeellistä ollut. Jatkamme nykyisellä 90 mg annostuksella seuraavat n.2 kk – seuraava kontrolli onkin sitten syyskuussa. Verikokeet olivat olleet ihan mallissa, niin hemoglobiini, sokerit, kilpirauhanen ja moni muu. Puhuimme myös tuosta puolimaratonista ja sain kunnon tsemppaukset tähän tavoitteeseen! Kuulemma aiemmin ei olisi edes osannut tätä minulta odottaa, mutta pitää nyt tätä ihan realistisena ja keskustelimme myös kaikista niistä hyödyistä, mitä tämä tuo tullessaan.

Tänään kävin monen vuoden tauon jälkeen luovuttamassa n. 4,5 dl A+ vertani. Tämä oli toinen luovutuskertani. Meni ihan mukavasti kaiken kaikkiaan. Parastahan siis oli, ettei lääkitykseni estänyt luovuttamista :)! (Olen yli kuukauden jo käyttänyt lääkitystä, enkä ole ollut sairaalassa ja oloni on ihan hyvä.) Täytynee yrittää ottaa useammin tavaksi ja toivoa, että hemoglobiinini pysyy luovutusrajoissa 😉